Jos Giger ja Jansson tappelis...

Kävin männäviikonloppuna Turun ystävyyskaupungissa Tampereella katsastamassa kaksi varsin erilaista näyttelyä. Kumpikin keskittyi taiteilijan tunnetuimpiin töihin, lähinnä maalauksiin ja grafiikkaan, ja teokset luotasivat ajatusmaailman syvimpiä virtoja (tosin hieman eri kantilta). Ja siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuivatkin.

Vasemmassa nurkassa H.R.Gigerin ART - DESIGN - FILM Tampereen taidemuseossa, oikeassa nurkassa Tove Janssonin Muumilaakso.

Alkuperäisen muumi-grafiikan ystävälle Janssonin pysyväisnäyttely oli mannaa. Seinillä killui äkkiarvaamalla kaikki (tai ainakin suurin osa) muumikirjojen kuvituksista vetoavan yksinkertaisina grafiikkatöinä. Sinne tänne oli ripolteltu myös mm. kirjojen kansikuvina käytettyjä maalauksia ja lattiatilaa täplittivät muumiaiheiset pienoisdioraamat. Moni kuvituskuva pääsi aivan uusiin sfääreihin seinällä, suurissa raameissa, kaikessa yksinkertaisuudessaan ja pienuudessaan. Näyttely huokui mielestäni varsin oivallisesti muumien maailmaa - yksinkertaista, rauhallista ja pohtivaa. Taiteiljaan itseensä tai töiden taustoihin näyttely ei juurikaan syventynyt, mutta eipä sitä siinä katsellessa kaivannutkaan.

Gigerin näyttelystä päälimmäisenä jäi mieleen monimuotoisuus, mutta samalla varsin monotoonisena toistuva yhtenäinen linja läpi eri alojen töiden. Gigerin käden jälki on todella tunnistettavaa, erityisesti maalauksissa. Maalausten yhtenäisten aiheiden ja värimaailman lisäksi töitä sitoi toisiinsa upea pintojen kaksikerroksisuus. Yksityiskohtaiset pinnat olivat monin paikoin läpikuultavia, ja alta paljastuu lisää vähintäänkin yhtä kiinnostavaa ja pienipiirteistä pintaa. Ihan kuin Gigerin maalauksissa ei olisi tarpeeksi nähtävää ihan yhdessäkin kerroksessa. Nimensä mukaisesti näyttelystä löytyy Gigerin alitajunnan tekosia monelta taiteen alalta, monessa eri formaatissa. Seinillä roikkui maalauksia ja piirroksia, lattiaa kansoitti patsaat ja elokuva-propsit. Seinillä ns. hengaili 1:1 Alien ja vitriineistä ja korokkeilta löytyi kaikkea luonnoksista ja työvälineistä aina Oscar-patsaaseen ja Jonathan Davisin mikrofonitelineeseen. Kattauksen kruunasi varsin mukavasti eri töiden taustoja avaavat tekstit.

Suosittelen lämpimästi katsastamaan näyttelyistä ainakin toisen. Ja kun kerran itseään on sivistämään lähtenyt, myös toisen. Kummanko taiteiljan työn ottaisin seinälleni? Muumipanan laskemassa verkkojaan, kalastajan hattu päässään.

Tapahtumakuvaus on taitolaji

Kävin eilen viihtymässä Turku Burlesque Grand Opening:ssa ja asian harrastajana silmääni pisti eräs ulkotaiteellinen ilmiö: valokuvaajat. Juhlassa hääri odotettavasti useampi kuvaaja, joista suurin osa hoiti tonttinsa pyyteettömällä ammattitaidolla ja hienotunteisuudella verhoista tähtäillen. Parin herran toiminta pisti kuitenkin pohtimaan kuvaajien etikettiä. Mistä lähtien lavasteisiin integroituvaksi tarkoitetun tapahtumavalokuvaajan sotisopa on saanut olla kirkuvan kirkkaan värinen? Entä mistä lähtien kamansa on saanut jättää lavalle (ei siis lavan viereen eikä takahuneeseen, vaan lavalle) jemmaan? Komein uuden koodin mukainen tyylinäyte oli iloisen kirjavissa vaatteissa seisoskelu lavalla, samalla kun esiintyjä pisti parastaan yleisön riemuksi siinä etualalla - kokonaisuuden kruunasi kurkotus taskuun ja tekstiviestin naputtelu ohjelmanumeron grande finalen ajan. "Tasseleita ja tekstiviestejä", kuulostaa aivan Nikke Knattertonin jaksolta.

Tapahtumakuvaus on selkeästi siis taitolaji! Toki saaduilla tai saamattomilla kuvilla on suuri merkitys, mutta silti mielestäni kuvaajan pitäisi kaikin järkevästi toteutettavin keinoin pyrkiä minimoimaan maksaneelle yleisölle aiheuttamansa häiriö. Ei iloisen kirjavia vaatteita jos meinaa kykkiä lavan reunalla, ei pimeydestä nurkasta silmille loistavan väristen kamojen jemmaamista lavalle eikä varsinkaan toimetonta hengaamista kahdestaan esiintyjän kanssa lavalla kesken shown.

Kaikesta tästä huolimatta onnistuin unohtamaan epäoleellisen ja nautin illasta ns. täysin rinnoin. Suuren suuret kädet kohti järjestäjiä, tätä lisää!

http://turkuburlesque.info/

Yksi vuosi lisää

Kuvausten kannalta melkoisen rauhallinen vuosi 2009 vetelee viime-henkosiaan. Kuvattua on tullut, mutta paljon maltillisemmin, kuin aikaisemmin. Turha stressaaminen ja pingotus on vuosien myötä poistunut kuvaamisesta ja nykyään osaan paljon paremmin antaa vain mennä minne objektiivi osoittaa. Kuvauskohteet ja -tyyli on tämän vuoden aikana löytäneet kumpikin entistä paremmin oman uomansa, jota mukaillen tullaan jatkamaan varmasti myös jatkossa.

Kuvaukset vuonna 2009 pähkinänkuoressa:

• 64 muotokuvausta


• 15 klubikeikkaa


• 16 stand-up -iltaa tai muuta hassunhauskaa tapahtumaa


• 3 festaria


• kahdet häät


• useampi tunti kamera yli viiden mentin korkeudessa ilmassa

Ilmakuvausta

Olen tässä vuoden mittaan yhdistellyt pikkuhiljaa kahta tuoretta harrastustani, valokuvausta ja RC-helikopterilentoa. Pikkuhiljaa homma alkaa etenemään siihen pisteeseen, että saan otettua yläilmoista julkaisukelpoista kuvaa. Oletettavasti talveen mennessä taidot sekä kalusto ovat sillä tasolla, että palvelua voi alkaa myymään pienimuotoisesti halukkaille. Mutta siitä sitten tarkemmin myöhemmin.

Homman nimi on pähkinänkuoressa se, että pienellä radio-ohjattavalla helikopterilla nostetaan kamera taivaalle ja ammutaan sieltä kuvaa kohti kamaraa. Hankin ensimmäisen kopterini vajaa vuosi sitten ja muutaman kuukauden harjoittelun jälkeen tämän vuoden alkuvuodesta oli aika ripustaa laitteeseen kamera. Kokeilun pääpointtina oli testata, kuinka suuren kuorman pieni helikopteri jaksaa nostaa ja kuinka helppo tai hankala kameraa/kopteria on hallita ilmassa. Ensimmäiset testit tein videolla ja olin lopputulokseen sangen tyytyväinen. Kamera telineineen painoi noin 300 grammaa ja kopteri jaksoi kiikuttaa kuormaansa taivaalla sangen mallikkaasti.

Homma eteni seuraavan kerran vasta kesällä, kun olin saanut ostetuksi hieman suuremman ja samalla nostokykyisemmän kopterin. Laite pääsi tulikokeeseen kuukausi sitten, kun nostin sillä ilmaan Canonin 350D-järjestelmäkameran 18-55mm objektiivilla varustettuna. Jälleen kerran kuvauksen tarkoitus oli testata kopterin nostokapasiteettia ja hallittavuutta, ja lopputulos olikin odotetun positiivinen. Kamera roikkui kopterin mahan alla itse kyhäämässäni telineessä, joka on itseasiassa omien laskujeni mukaan jo neljäs yritelmä. Kameran saaminen vakaaksi ja tärinättömäksi on yllättävän hankala homma, kun yläpuolella pauhaa metrin roottori kiertäen lähes 3000 kierrosta minuutissa. Laukaisin kameran kopterin ohjaamiseen käytetyn radiolähettimen yhtä ylimääräistä kanavaa hyödyntäen kätevästi suoraan radio-ohjaimen vivusta.

Jälkimmäinen testi sai minut vakuuttuneeksi siitä, että a) näinkin pieni kopteri jaksaa nostaa suht' laadukasta kuvauskalustoa irti maasta ja b) vanhakin järkkäri halvalla optiikalla riittää tuottamaan vähintäänkin mukiinmenevää kuvaa. Mutta yksi ongelma laitteistooni jäi: miten kuvat tietää rajata, kun ohjaaja/kuvaaja on maassa ja kamera parhaimmillaan usean kymmenen metrin korkeudella ilmassa? Pelkkä kameran osoittaminen summittaisesti oikeaan suuntaan on työn ja tuskan takana, saatika että voisi samalla arvioida mitä kuvaan rajautuu mukaan ja mitä jää kuvan laitojen ulkopuolelle. Etsinkuva tai muu vastaava informaatio on siis jollakin tavalla siirrettävä reaaliaikaisesti maahan.

Pienellä selvitystyöllä kuvio alkoi selkenemään ja pian sainkin tilattua Englannista tarveaineet langattoman videolinkin rakentamiseen. Homma toimii samalla periaatteella kuin kaupassa valmiina myytävät av-linkit, taajuusalue vain on eri. Kaupalliset valmiit linkit operoivat nimittäin 2,4GHz vapaalla taajuuskaistalla - täsmälleen samalla alueella, kuin kopterin ohjaamiseen käytettävät radiolaitteetkin. Seurauksena on radio-ohjaimen tuottamia häiriötä kuvassa ja videolinkin häiriöden aiheuttamia katkoksia kopterin ohjaussignaalissa. Ei siis hyvä.

Ratkaisuna rakensin videolinkkini 5,8GHz taajuudelle. Lopputuloksena oli laitteisto, jolla kopterin kyydissä oleva pieni kamera lähettää videokuvaa langattomasti maahan, jossa kuvaa voi katsella esimerkiksi kannettavan tietokoneen näytöltä. Käytännössä kopteria voi siis lentää "pilotin näkökulmasta" ja maasta katselevien silmien kantamattomiin. Videolinkin kantama ei ole pienestä lähetystehosta johtuen millään muotoa kehuttava, mutta todennäköisesti minulle täysin riittävä. Tämä testivideo on lennetty läppärin näytöltä livekuvaa seuraamalla ja kopteri käy noin 300 metrin päässä, suurin piirtein 30:n metrin korkeudessa.

Seuraava askel onkin sitten kahden edellisen kokeilun yhdistäminen: ohjaus ja tähtäys livevideokuvalla, kuvien ottaminen järjestelmäkameralla. Jos aikaa ja intoa harrastukseen löytyy odottamallani tavalla, moisen systeemin pitäisi olla koossa jokusen viikon kuluttua. Palaan asiaan taas, kun minulla on jotakin näytettävää.

TVO, long time no see

Kävin tänään omien laskujeni mukaan ensimmäistä kertaa vajaaseen puoleentoista vuoteen Turun TVO:lla. Napsin kuvia illan bändeistä, koska näin minua pyydettiin tekemään. Nyt tietokoneelle kuvat siirrettyäni minut valtaa voimakas dejavu; en olekaan pitkiin aikoihin painanut näin montaa kertaa delete-nappia samalta istumalta, en sitten viime-TVO-keikan! Kuvaaminen TVO:lla on yhä yhtä haastavaa, kuin silloin aikoja sitten, vaikka kalusto onkin vaihtunut ajan saatossa paljon parempaan. Kuvia löytää täältä.

Jospa seuraavaksi koeajaisi S-Osiksen nykytilan.

Ennenkuulumatonta

Tein vastikään kaksi asiaa, joita en ole koskaan aikaisemmin tehnyt:
1) Kuvasin muotokuvia paikassa, jota en ollut ennen kuvaushetkeä nähnyt edes kuvassa.
2) Luovutin kaikki muotokuvaussessiossa ottamani kuvat muokkaamattomina toisen henkilön käsiteltäviksi.

Ensimmäinen kahdesta pääsi tapahtumaan, kun sovittelimme erään helsinkiläisneidon kanssa aikataulujamme yksiin. Kävi selväksi, että kuvaus olisi järkevää toteuttaa Helsingissä vaikkakaan minä en paikallisen kuvauspaikan osalta osannutkaan sanoa juuta enkä jaata. Paikan bongaaminen jäi mallin harteille ja voi minkä paikan hän onnistuikaan löytämään! Kuvasimme kerrassaan loistavan pilvisessä säässä Kiasman kupeessa ja Mannerheimintien alla, ja kuvat onnistuivat erittäin hyvin. Kiitos mallille siis sekä kuvattavana olemisesta, kuvauksellisuudesta että kuvauksellisesta miljööstä.

Toinen tapaus kävi yksinkertaisuudessaan niin, että eräs taiteilijatuttavani (niin paljon kuin hän sattuneesta syystä titteliään rakastaakin) pyysi minua kuvaamaan itsestään ruudun pari käsitelläkseen itse otokset. Idea oli minulle uusi, mutta suostuin mikrosekunnin harkinnan jälkeen. Tiedän hänet päteväksi kynäniekaksi, joten ottamani ruudut ovat varmasti hyvissä käsissä. Kuvia tullee näkösälle lähiviikkojen aikana.

Joutsen ja 58, vol. 2

Elvis ei saapunut Ruissiinkaan. Jo on hassuksi maailma mennyt. Päätän raporttini vesibussista tähän.

Joutsen ja SM58

Kesän rokkirupeama alkaa vedellä minun osaltani viimeisiä hönkäyksiään. Viikko sitten tuli tarvottua kamera turistimaisesti rinnuksilla Tuska, tällä hetkellä hörpin Ruisrockin kahvia.

Tuska meni perinteisissä merkein, eikä Ruissikaan ole tuonut mukanaa merkittäviä mullistuksia. Olen jälleen kerran osoitellut zoomillani bändien lisäksi yleisöön, joten jonkinlaista henkilörekisteriä on myös niiltä osin odotettavissa jokusen viikon kuluttua. Kuvaan Imperiumi.net:n "leivissä", joten kuvat ilmaantuvat tänne fotoni.org:iin vasta sitten, kun Impe on saanut oman festivaaliraporttinsa kokoonkursituksi ja ilmoille.

Seuraavaksi ohjelmassa on ruissunnuntain osaltani aloittava Stratovarius, joten sitä kohti lompsis.

Jos ihmettelet otsikkoa, hämmenän sinua vielä sanomalla, että Elvis oli unohtunut Tuskassa kotiin - jännityksellä odotamme saapuuko Elvis ruissiin.

Sivusto alhaalla, sähköposti rikki

Fotoni.org oli koko viime viikonlopun ja osan maanantaista rikki. Palveluntarjoajani Edullinenwebhotelli.com ei liikauttanut viikonlopun aikana eväänsäkään, vaikka ennen palvelu on toiminut lähes vuorokaudenajasta ja päivästä riippumatta salamana.

Eräs ei-niin-kiva juttu joka teknisistä ongelmista seurasi on sähköpostin toimimattomuus. En päässyt lukemaan @fotoni.org -sähköpostilaatikoitani koko viikonloppuna. Ja homma on yhä vieläkin sillä muotoa rikki, että kyseiset laatikot eivät osaa vastaanottaa posteja! En tiedä mitä minulle perjantain jälkeen lähetetyille sähköposteille käytännössä tapahtuu, mutta ainakaan perille ne eivät tule. Koitin testinä lähettää omasta @fotoni.org -osoitteestani samaan osoitteeseen testimailin, mutta edes se ei löytänyt tietään perille takaisin lähtöpisteeseensä! Jo on markkinat. Olen tähän mennessä saanut Edullinenwebhotelli.org:lta tasan yhden mailin ongelmaani liittyen ja siinä todettiin pähkinänkuoressa, että "toimii". No ei muuten toimi.

Seikkailin sattumalta äsken palveluntarjoajani sivuille ja huomasin, että ne ovat poistuneet verkosta. Etsimäni sivun sijaan selain uudelleenohjattiin osoitteeseen Webhotelli.fi. Hmm. Hetken sivustoa ihmeteltyäni silmiini sattui vasemmasta laidasta tiedoite "Edullinenwebhotelli.com ja Futuron.org ovat yhdistyneet osaksi Webhotelli.fi -palvelua." Kaskas, seikka josta olivat ilmeisesti "unohtaneet" informoida asiakkaitaan!

Olen siirtämässä nettisivuani nykyisellä palveluntarjoajalla serveriltä toiselle (mitä ilmeisimmin edellisessä kappaleessa minulle selvinneen fuusion seurauksena). Mikäli homma ei lähde rullaamaan heti ongelmitaa ja tätä tällä hetkellä vieläkin jatkuvaa toilailua ei hyvitetä jollakin tavalla, nostan kytkintä Suncometin suuntaan. En aidosti usko, että Edullinenwebhotelli.org/Webhotelli.fi viitsisi panostaa vanhaan asiakkuuteen sen vertaa, että saisivat laskutuksen jatkumaan myös ensi vuonna. Sillä välin jatkan huhuilua palveluntarjoajan tukimailin suuntaan ja toivon, että joku edes joskus vastaisi ja korjaisi sähköpostini.

Jos olet lähettänyt minulle sähköpostia viikonlopun aikana, unohda se ja soita asiasi.

Pikseleitä kennon täydeltä

Olen kuvannut nyt muutaman kuukauden elämäni ensimmäisellä ns. täyden kennon digikameralla ja en voisi olla tyytyväisempi! Tai voisin, mutta en kennokokoon. Ero verrattuna 1,6 croppikertoimella varustettuun runkoon on melkoinen. Minulla on yhä varakamerana/kakkosrunkona 40D ja vasarana 350D, joten vertailu on helppoa.

Ensimmäinen näiden kahden kennokoon välisistä eroista on sangen ilmeinen, kun kurkkaa etsimeen. Croppikameran etsin on kuin tunneliin katsoisi, täyden kennon rungossa kuva on laaja ja selkeä. Tilannetta ei yhtään helpota cropin hyväksi sekään, että silmälasipäänä olen joutunut käyttämään cropeilla aina etsimen jatketta, joka siis pienentää etsinkuvaa entisestään (jotta lasit päässä näkisi etsinkuvan laidalta valotusarvot ja samalla kuvan kaikki nurkat). FF-rungossa jatkeelle ei jostain syystä ole tarvetta. Lasien takaa ei ihan kaikkea haluamaansa välttämättä kaikissa asennoissa tai tilanteissa näe, mutta vähintäänkin riittävästi kuitenkin. Ja normaalissa kuvausasennossa näköpiirissä on koko etsinkuva nurkkineen kuin myös alareunan numerot. Pientä hämmennystä tosin aiheutti muutaman sadan ensimmäisen FF-kuvan osalta se, että "Ai, kuva jatkuukin vielä tuohon suuntaan noin paljon!" :D Käytännössä kuvien rajaaminen piti opetella aivan uusiksi; cropin pienen kuvan lihasmuistiin syövyttämä rajaus nurkkien sijainteja sen pahemmin tarkistelematta vanheni kertaheitolla.

Toinen ilmeinen ero kennokokojen välillä on käytettävissä olevien objektiivien kuvakulman muuttuminen. Olen aina pitänyt sekä 50- että 100-millisiä putkia aivan inan liian pitkinä normaalissa kuvauksessa, täyden kennon kanssa nuo sopivat kuten nakutettuna tilanteeseen kuin tilanteeseen. Enää ei tule sellaista fiilistä, että pitäisi päästä pakittamaan vielä puoli metriä pidemmälle - paikassa, jossa tämä ei ole mahdollista. Tosin samaan hengenvetoon on todettava, että en ole aivan varma olenko erityisen ihastunut kaikissa tilanteissa siihen, että 50-millisellä hiemankaan kokovartalokuvaa tiukemmin rajatessa etäisyys kuvattavaan on sangen pieni verrattuna siihen, mitä se croppirungolla ja samalla lasilla oli. En ole toistaiseksi saanut kokeilluksi 70-200:sta muotokuvauksessa täydellä kennolla, mutta maalaisjärjellä ajateltuna se saattaisi olla suorastaan ihanteellinen polttoväli lähes kaikkeen muotokuvaamiseeni, luonnollisesti laajoja otoksia lukuunottamatta.

Polttovälien osalta on vielä mainittava se, että vaihtoni Canonin EF-S 10-22:sta Tokinan 11-16:iin oli myös täyden kennon kameraan siirtymisen jälkeen sangen onnistunut valinta! EF-S olisi ensinnäkin ollut FF-rungon kanssa täysin hyödytön, koska se ei sovi fyysisesti bajonettiin. Kolmantena laajisvaihtoehtona ollut Sigman 10-20 olisi ollut myös niin sanotusti tyhjä arpa, koska - vaikka sopiikin ongelmitta FF-rungon bajonettiin - sillä kuviin tulee kaikilla zoomausasennoilla mustat reunukset tai ainakin nurkat. Näin ei ole Tokinan kanssa, vaan zoomattuna 16:n milliin piirtoympyrä kattaa koko kennon. Säästyin siis Tokinan ansiosta akuutilta laajistarpeelta, koska voin kuvailla 16mm asennolla hyvin mielin. Jossain vaiheessa pitää toki ostaa erikseen täydelle kennolle suunniteltu laajis, esimerkiksi Sigman 12-24. Tämä nykyinen "kiinteä 16-millinen" ei pitkän päälle välttämättä kaikissa tilanteissa lämmitä.

Seinäntäytettä

Pitkän etsiskelyn ja hintatiedustelujen jälkeen olen vihdoinkin löytänyt lafkan, jonka kautta pystyn teettämään kuvistani tulosteita kilpailukykyiseen hintaan. Erityisesti kyseisessä paikassa kiehtoo se, että tulosteet myös pohjustetaan valitsemalleni materiaalille erittäin sopivaa korvausta vastaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että voin jatkossa tarjota halukkaille kuvistani tauluja hinnalla, joka ei päätä huimaa.

Kuvia voi teettää lähes missä tahansa koossa, hyvin monelle eri materiaalille. Miltä kuulostaisi esimerkiksi 100x140cm valokuvapaperille tulostettu, 10mm levylle pohjustettu ja alumiinikehyksin viimeistelty valokuvataulu hintaan 200 euroa? Tai reilun kokoinen 150x225cm kangastaulu vain satasen kalliimmalla? Toki pienempiäkin kokoja on saatavilla, ihan kuinka vain ostaja haluaa. Kaikki taulut teetetään täysin asiakkaan toiveisiin räätälöitynä, joten rohkeasti vain kyselemään lisätietoja, mikäli hieman erilainen taide kiinnostaa!

Aneeminen alkuvuosi

Vuosi ei ole alkanut kuvausmielessä järin vauhdikkaasti; en ole kuvannut käytännössä mitään. Kenkut säät ja kai jonkinmoinen saamattomuuskin vaivaa. Eikä pakkasiin ole ollut järin helppo houkutella kuvattaviakaan, toisaalta. Olen osoittautunut aivan äärimmäisen huonoksi etsimään kuvauspaikkoja, erityisesti sisätiloista. Näillä säillä olisi mahdottoman mukavaa päästä sisälle kuvaamaan, mutta... En tiedä mistä etsiä! Kaikki paikat joissa olen tähän mennessä käynyt kuvaamassa ovat olleet kiitettävän joustavia yhteistyökumppaneita, mutta uusien löytäminen ei tunnu olevan lasten leikkiä alkuunkaan.

Tilanne on ärsyttävä siksikin, että tiedän Turun olevan tukossa mitä mahtavimpia kuvauspaikkoja - mutta niitä ei vain löydä. Julkiset paikat kaluaa nopeasti, mutta niissä ei saa kuvata rauhassa. Suljettujen ovien taakse ei puolestaan näe, joten kaikki komeudet säilyvt salaisuuksina. Turjake.

Vinkkejä kuvaspaikoista otetaan kiittollisna vastaan!

'Mikä tää seuraava bändi on?'

Kolmen ja puolen vuoden odotus päättyi vihdoin viime lauantaina, kun Swallow the Sun onnistui kampeamaan itsensä Turkuun keikalle. Ja hienostihan se odotus palkittiinkin! Keikka oli miellyttävän raskasta kuultavaa ja palkitsevaa katsottavaa - niin hyvältä kuin moshaus doomin rauhalliseen tahtiin ylipäätään voi näyttää.

Populaa oli kertynyt paikalle varsin mukavasti ja Klubin uusi "soitetaan jo ennen puoltayötä" -meininki tuntui hyvältä uudistukselta. Kaikki eivät tosin olleet ilmeisesti tulleet paikalle intohimoisina StS-faneina, koska juuri ennen pääesiintyjää eräs eturivistä heitti ilmoille otsikon lainin. :) Hyvin tosin tuntui musa uppoavan, eli kannatti ilmeisesti sukeltaa tuntemattomaan.

Kuvia illasta löytyy täältä.

Vuoden ärsyttävimmät sekä mukavimmat fanit

Piti odottaa aina tänne joulukuulle asti ennen kuin törmäsin henkilöihin, joihin pätee lähes varauksetta arvonimet "vuoden ärsyttävimmät" ja "vuoden mukavimmat fanit". Outoa sinäänsä, että kummatkin löytyivät saman tanssiorkesterin keikalta - nimittäin PMMP:n. Poppoo paini eilen 4.12. Turun Klubin lavalla ja oli vetänyt odotetusti tuvan ääriään myöden täyteen. Hienoa nähdä noin monta Turkulaista katsomassa elävää musiikkia!

Sarja A, ärsyttävät fanit: Olin ehtinyt juuri kaivaa kameran lavan nurkassa esiin, kun kuulin ensimmäistä kertaa närkästyneen lausahduksen selkäni takaa: "Et sä vittu voi siihen jäädä seisomaan vittu koko keikan ajaks, vittu!" Kerroin kaivavani vain kamoja esiin ja siirtyväni hetimiten lavan läheisyyteen. Noh, lavan nurkalla sama laulu jatkui. Pysähdyin noin millisekunniksi odottelemaan lavan portin edessä olevan ruuhkan raottumista: "Voi vittu, onko pakko tulla just mun eteen!?" Kerroin taas olevani juuri lähdössä ja sain vastaukseksi formaattiin hienosti sopivan "no vittu parempi olis". Toki ymmärrän, että kaikki edessä hilluvat henkilöt ottavat helposti nuppiin, mutta hiukan kärsivällisyyttä, pliis. Hassua ylipäätään tulla loppuunmyydylle keikalle sillä asenteella, että kukaan ei saa tulla hetkeksikään eteen. Kyllä elämä on hankalaa, jos pipo on noinkin kireällä. Loppujen lopuksi illan (~1h) saldo kyseisen fraasin kuulemiskerroille oli noin kahdeksan.

Sarja B, mukavimmat fanit: Keikan alku venähti ja jäin palloilemaan tyhjänpanttina lavan ja paineaidan väliin. Onneksi siinä ei tarvinnut olla yksin (ja vain "vittu just mun edessä"), vaan juttuseuraa löytyi ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Puoli tuntia kestänyt odottelu kului kuten siivillä, kun pohdin elon syvimpiä olemuksia - tulevaisuutta, yhteiskunnan tilaa, perhe- ja elämänarvoja, ruumiinaukkojen kireyttä ja vastakkainasettelua 'raha / onnellisuus' - eturivin fiksujen neitojen kanssa. Toinen heistä kertoi vaikuttavansa Vanilja.net-sivustolla, terveisiä vaan. Oikein piristävää kuvamateriaalia!

Keikan alun viivästymisestä huolimatta ilta ei ollut osaltani pitkä. Muutaman ensimmäisen biisin jälkeen lavamiksaaja totesi kohteliaasti: "Täällä ei saa kuvata." ja ohjasi minut pois. Oolrait, kamat kassiin ja kotiin horrostamaan.

Kuvia illasta täällä.

Stand up, Turku!

Viikonloppu oli taas täysi vitsi - siis positiivisessa mielessä! Pitkin Turkua vietettiin jo perinteeksi muodostunutta Stand up, Turku! -komediafestivaalia. Minä postailin sekä perjatai- että lauantai-illat Klubilla, jossa järjestettiin kumpaisenakin iltana kolme esitystä; kussakin lauteilla pari kolme koomikkoa. Kaikki esitykset olivat loppuunmyytyjä, joten tunkua riitti. Onkin varsin helppo päätellä, että stand up -komiikka elää ja voi hyvin myös kaiken livetoiminnan suhteen nihkeänä mestana tunnetussa Turussa. Hieno homma!

Valaistus oli Klubilla jälleen kerran valokuvaajan silmin havainnoituna erittäin haastava. Koomikot pönöttivät keskellä lavaa noin viiden spotin suorassa porotuksessa, lavan tumman taustan ja taakse reivatun banderollin piileskellessä varjoissa. Seuraksena tästä lähes joka kulmasta kuvattuna koomikon kirkkaana loistava pää leijui mustaksi jäävää taustaa vasten hieman orvon oloisesti. Hyvin harvasta paikasta kuvien taustalle sai edes hieman eloa eli valoa, eikä paikoin jopa häiritseväksi äitynyt tungos helpottanut sopivan kuvakulman etsimistä. Vaikka edellä annoin ymmärtää valoa olleen lavalla runsaasti, ei sitä kuitenkaan edes lavan keskellä turhan paljoa ollut. 1/100 @ 4 & ISO 1600 oli jo luksusta!

Haastavan valaistuksen ja tungoksen lisäksi stand up -kuvaamisessa on muitakin haasteita verrattuna vaikkapa hevibändin keikan ikuistamiseen. Eräs merkittävimmistä on se, että kuvatessa tulee jatkuvasti ja aktiivisesti miettiä, häiritseekö kuvaaminen yleisöä. Ja jos häiritsee, pitää siirtyä toiseen paikkaan tai odottaa muuten vain parempaa hetkeä kuvan ottamiselle. Möykkäävän hevibändin soiton läpi esimerkiksi järjestelmäkameran sulkimen rapsuna ei kuulu, mutta puheen yli se kantaa helposti. Laukaisut pitääkin yrittää ajoittaa puheen huippukohtiin tai vielä mieluummin yleisön taputuksen ja naurunremakan sekaan.

Koomiselta anniltaan ilta oli pitkälti viimevuoden toistoa, joka oli lievä pettymys. Moni koomikko laukoi täsmälleen samat vitsit, kuin vuosi sitten. Oli joukossa toki poikkeuksiakin, kuten André Wickström, Sami Hedberg ja etenkin Ismo Leikola. Toki edellä mainittujenkin seteissä vanhoja kaskuja viljeltiin, mutta ei läheskään yhtä häiritsevissä määrin, kuin monien muiden kohdalla. Yksi mainitsemisen arvoinen vahvuus sekä Samin että Ismon esiintymisessä on se, että he saavat vanhatkin vitsit kuulostamaan uusilta, lisäten sisällön lisäksi myös ilmaukselliseen antiin kiinnostavia koukkuja. Erityisesti moni Samin vitsi perustuukin lähes pelkästään ilmeisiin, eleisiin ja ääniin. Siinä, missä vitsi itsessään vanhenee pahimmillaan jo ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen, taitavasti esitetty kokonaisuus voi olla tuore vielä useammankin kuuntelu-/katselukerran jälkeen. Edellisestä voikin vetää sen johtopäätöksen, että Sami Hedberg ja Ismo Leikola kannattaa käydä katsomassa useammankin kerran vuodessa; muiden osalta riittää parin vuoden sykli. Tämä siis vain henkilökohtaisena arviona, jonkun muun käsitys hyvästä huumorista saattaa toki olla virheellinen, eli erota omastani. ;)

Kaiken kaikkiaan kumpikin ilta onnistui valokuvauksellisesti oikein mukavasti ja tuotoksia tullaneen näkemään lähitulevaisuudessa jossakin. Eikä muuta kuin talven muita stand up -keikkoja odottelemaan. Kannattaa ehdottomasti raahautua paikalle, jahka moisen bongaa!