Stand up, Turku!

Viikonloppu oli taas täysi vitsi - siis positiivisessa mielessä! Pitkin Turkua vietettiin jo perinteeksi muodostunutta Stand up, Turku! -komediafestivaalia. Minä postailin sekä perjatai- että lauantai-illat Klubilla, jossa järjestettiin kumpaisenakin iltana kolme esitystä; kussakin lauteilla pari kolme koomikkoa. Kaikki esitykset olivat loppuunmyytyjä, joten tunkua riitti. Onkin varsin helppo päätellä, että stand up -komiikka elää ja voi hyvin myös kaiken livetoiminnan suhteen nihkeänä mestana tunnetussa Turussa. Hieno homma!

Valaistus oli Klubilla jälleen kerran valokuvaajan silmin havainnoituna erittäin haastava. Koomikot pönöttivät keskellä lavaa noin viiden spotin suorassa porotuksessa, lavan tumman taustan ja taakse reivatun banderollin piileskellessä varjoissa. Seuraksena tästä lähes joka kulmasta kuvattuna koomikon kirkkaana loistava pää leijui mustaksi jäävää taustaa vasten hieman orvon oloisesti. Hyvin harvasta paikasta kuvien taustalle sai edes hieman eloa eli valoa, eikä paikoin jopa häiritseväksi äitynyt tungos helpottanut sopivan kuvakulman etsimistä. Vaikka edellä annoin ymmärtää valoa olleen lavalla runsaasti, ei sitä kuitenkaan edes lavan keskellä turhan paljoa ollut. 1/100 @ 4 & ISO 1600 oli jo luksusta!

Haastavan valaistuksen ja tungoksen lisäksi stand up -kuvaamisessa on muitakin haasteita verrattuna vaikkapa hevibändin keikan ikuistamiseen. Eräs merkittävimmistä on se, että kuvatessa tulee jatkuvasti ja aktiivisesti miettiä, häiritseekö kuvaaminen yleisöä. Ja jos häiritsee, pitää siirtyä toiseen paikkaan tai odottaa muuten vain parempaa hetkeä kuvan ottamiselle. Möykkäävän hevibändin soiton läpi esimerkiksi järjestelmäkameran sulkimen rapsuna ei kuulu, mutta puheen yli se kantaa helposti. Laukaisut pitääkin yrittää ajoittaa puheen huippukohtiin tai vielä mieluummin yleisön taputuksen ja naurunremakan sekaan.

Koomiselta anniltaan ilta oli pitkälti viimevuoden toistoa, joka oli lievä pettymys. Moni koomikko laukoi täsmälleen samat vitsit, kuin vuosi sitten. Oli joukossa toki poikkeuksiakin, kuten André Wickström, Sami Hedberg ja etenkin Ismo Leikola. Toki edellä mainittujenkin seteissä vanhoja kaskuja viljeltiin, mutta ei läheskään yhtä häiritsevissä määrin, kuin monien muiden kohdalla. Yksi mainitsemisen arvoinen vahvuus sekä Samin että Ismon esiintymisessä on se, että he saavat vanhatkin vitsit kuulostamaan uusilta, lisäten sisällön lisäksi myös ilmaukselliseen antiin kiinnostavia koukkuja. Erityisesti moni Samin vitsi perustuukin lähes pelkästään ilmeisiin, eleisiin ja ääniin. Siinä, missä vitsi itsessään vanhenee pahimmillaan jo ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen, taitavasti esitetty kokonaisuus voi olla tuore vielä useammankin kuuntelu-/katselukerran jälkeen. Edellisestä voikin vetää sen johtopäätöksen, että Sami Hedberg ja Ismo Leikola kannattaa käydä katsomassa useammankin kerran vuodessa; muiden osalta riittää parin vuoden sykli. Tämä siis vain henkilökohtaisena arviona, jonkun muun käsitys hyvästä huumorista saattaa toki olla virheellinen, eli erota omastani. ;)

Kaiken kaikkiaan kumpikin ilta onnistui valokuvauksellisesti oikein mukavasti ja tuotoksia tullaneen näkemään lähitulevaisuudessa jossakin. Eikä muuta kuin talven muita stand up -keikkoja odottelemaan. Kannattaa ehdottomasti raahautua paikalle, jahka moisen bongaa!

Ruisrock 2008

Luvattoman pitkäksi venahtaneen viipyilyn jälkeen Ruisrockin bändikuvakimarat pöllähtivät julkisuuteen juurikin äsken. Linkit pläjäyksiin alla.

Perjantai, 4.7. Bändeinä kuvissa I Walk The Line, Life of Agony, At The Gates, Ensiferum, Anti-Flag, Porcupine Tree, Raised Fist, Sonata Arctica sekä Ministry.

Lauantai, 5.7. Loppuunmyyty lauantai, bändeinä Poets of The Fall, Disco Ensemble, Opeth, Flogging Molly, CMX, Von Hertzen Brothers, The Ark, Millencolin ja HIM.

Sunnuntai, 6.7. Päätöspäivänä lavalla velloivat Raappana, Asa, Bullet For My Valentine, Apulanta, Apocalyptica ja Turisas.

Yleisö. Jos bongaat itsesti tai tuttusi, ota yhteyttä! Kuvat saatavilla omaan käyttöön.

Turhia tunteja

Meikäjampan syksyn Klubin kuvauskausi sai hieman nolon alun viime perjantaina, kun kävin paikalla aikomuksenani kuvata illan reggae/hiphop/rap/jne/tms-orkesterit. Jo mennessäni tiesin, etten voi seuraavan päivän hääkuvauskeikan vuoksi viihtyä ns. mestoilla koko yötä, mutta ajattelin että tuskin bändit paljoa yhtä pidempään soittavat - kuten Klubilla tapana on ja kuten nettisivulla komeasti ilmoitetaan. Noh, olin väärässä. Useamman tunnin tyhjänpanttina istuskelun jälkeen päätin lähteä viimein puolilta öin kotiin. Tähän mennessä edes ensimmäinen kolmesta bändistä ei ollut soittanut sointuakaan! Toivon todella, että tämä ei tule tavaksi, vaan kyseessä oli pelkkä yhden illan repsahdus. Selvyyden vuoksi sanottakoon siis vielä, että tavallisesti Klubilla on pääesiintyjä pe/la-iltana lavalla puoliltaöin - ja näin kertoo yhä myös ravintolan nettisivu asian tolan olevan.

Lauantaina onkin sitten uusi yritys. Pitänee kömpiä paikalle kahdeksitoista, jottei mene turhaksi istuskeluksi.

Märkä Ankka miellytti

Viikonloppuna juhlittiin - tai pikemminkin junnattiin - läpi kesän viimeinen suuri festari, Ankkarock. Olin paikalla Imperiumi.net:in kuvaajana ja siinä ohella räiskin yleisöstä fiilisotoksia minkä ehdin. Lauantai sujui mukavasti, vaikka illalla alkoikin sataa. Sunnuntaina sade oli lähes jatkuva vieras, joskaan en nähnyt missään vaiheessa tarpeelliseksi sujahtaa muovipussiin pisaroita karkuun; nököttelin puun alla luppoajat ja kuvasin sateesta nauttivia ihmisiä. Kuten arvata saattaa, sunnuntai oli lauantaita reilusti rauhallisempi päivä. Jostain ihmeen syystä meno Ankassa oli muutenkin todella rentoa verrattuna esimerkiksi Ruissiin taikka Tuskaan (joista kumpikaan ei toki ole missään nimessä hektisyydellä pilattu). Ilmiö, joka Ankassa pisti silmään heti lauantaina, oli alueen siisteys! Ei roskia, ei pulloja, ei mitään mitä Ruissalon Kansanpuisto on pullollaan RuisRockin aikaan.

Tämän festarin myötä tuli testattua sitten sekin, että 40D kestää ainakin jossain määrin vettä. Mikään ei (vielä) hajonnut ja kaikki toimii (vielä) aivan normaalisti. Ulkoilutin pelkkää 40D + 70-200/2.8 IS -yhdistelmää, 350D:n pidin suosiolla repussa. Harmi sinäänsä, sillä 350D:llä ja laajiksella olisi saanut kivoja sadepäiväotoksia...

Bändien kuvaaminen oli pääpiirteissään yhtä haastavaa/inhottavaa, kuin RuisRockissa: kaksi kolmesta lavasta oli vähintäänkin kilometrin korkuisia. Siitä on monipuoliset kuvakulmat kaukana, kun lavan reunan takaa näkyy rumpalista pelkät overhead-mikrofonit ja laulajastakin vain torso. Noh, kohta pääsee taas klubeille notkumaan ja totuttelemaan täysin toisenlaiseen keikkakuvaamiseen. Jee!

Yleisökuvia tullee linjoille jossain vaiheessa lähiviikkojen aikana. Bändikuvat menevät jälleen kerran Imperiumin kautta, eli ilmaantuvat eetteriin paljon myöhemmin. Ja asiasta puheenollen, RuisRockin bändikuvat ilmestynevät esiin aivan näillä näppäimillä, kunhan saavat Impen päässä rapsansa julki.

PS: Onneksi eivät nimenneet festariaan Majavarockiksi - vältyttiin kiusalliselta otsikolta.

Kapalevyä

Päätin vihdoinkin toteuttaa pitkäaikaisen suunnitelmani valokuvan pohjustamisesta ja ostaa-päräytin paikallisista liikkeistä valokuvaliimaa ja kapalevyä. Liimaksi valikoitui pienen pähkäilyn päätteeksi 3M:n Photo Mount, joka on nimensä mukaisesti juurikin tätä tarkoitusta varten suunniteltua tavaraa. Liima muodostaa kestävän ja läpikuultavan (roiskeiden varalta tärkeä pointti!) kiinnityksen, eikä lupauksien mukaan kellastuta kuvaa. Myyntipakkaus on kooltaan 260g, eli tavallisen spray-pullon kokoinen. Liimaa levitetään kuvan takapinnalle kaksi kerrosta, joten purkista riittää liimapintaa todennäköisesti vain noin viiteen suureen (50x70cm) kuvaan. Hinnaltaan purnukka oli karvan verran yli 20 euroa, joten ei liimailu mitään halpaa lystiä ole.

Levyn valinta olikin sitten minusta riippumattomista syistä liimatyypin päättämistä helpompi prosessi. Pikainen soittokierros paikallisiin taidevälinekauppoihin paljasti sen karun tosiseikan, että joko a) kapalevyä ei ole valikoimissa taikka b) liikkeen henkilökunta on kesän kadoksissa. Ainut paikallinen lafka joka minulle kykeni kapaa myymään oli Turun Kehys- ja Taidekulma Hämeenkadulla (Lindellin lähellä, nurkan takana), jossa 100x140cm 5mm tavallinen kapalevy kustansi melko kohtuullisesti, 15 euroa. Vertailun vuoksi mainittakoon verkkokauppa Matsku.fi, jossa vastaava levy maksaa 13,40e. Nettikaupasta tilatessa on kuitenkin ostopäätöstä hillitsevä koukku: järjettömät toimituskustannukset. Matkahuolto perii kuljetuksesta minimissään 6,30e, jälkivaatimuksen rahastamisesta peräti 6,80e. Ja Matsku.fi lyö päälle vielä "nimellisen" 11:n euron pakkauslisän, jos ei tilaa levyjä kerralla koko kylän tarpeisiin. Huh! Pitää tehdä vielä uusi soittokierros paikallisiin puljuihin, josko sinne voisi edes tilata esimerkiksi Kapa-Mountia, jollei suoraan hyllystä löydy.

Kapa-levyä saa eri viimeistelyillä, eri vahvuuksina ja monessa eri koossa. Pintavaihtoehdoista valokuvaajaa kiinnostanee normaalin muovi/kartonkipinnan lisäksi erityisesti yksi- ja kaksipuolinen liimapinta (Kapa-Fix), värillinen viimeistely (Kapa-Color) ja kaksipuolinen aluminointi (Kapa-Mount). Olen iskenyt silmäni erityisesti Kapa-Mountiin, jonka luvataan pysyvän erittäin suorana vaikka kuva pohjustettaisiin vain toiselle puolelle levyä. Tavallisen kapalevyn ongelmanahan on se, että levy käyristyy vain toiselle puolelle pohjustaessa. Kupristelun voi toki välttää pohjustamalla vaikkapa kartongin levyn kääntöpuolelle, mutta tämä lisää luonnollisesti kustannuksia. Kaikkia kapalevyjä voi leikata kätevästi mattoveitsellä.

Noh, sivuraiteelta takaisin varsinaiseen hommaan. Kuten edellä ohimennen mainitsin, liimaa suihkutetaan kuvan taakse kaksi kerrosta; 90:n asteen kulmassa toisiinsa nähden. Pinnasta tulee tahmea, mutta liima ei takerru juurikaan esimerkiksi sormiin kuvaa nosteltaessa. Myös taustalevyyn voi halutessa suihkaista kerroksen liimaa, mutta itse en kokenut tätä tarpeelliseksi. Liiman levittämisen jälkeen kuva yksinkertaisesti tipautetaan taustan päälle oikeaan kohtaan ja painellaan kiinni. Jos kuva ei napsahda heti täsmälleen kohdilleen, antaa liimapinta mahdollisuuden pieneen justeeraukseen. Liima tarraa lopullisesti kiinni vasta kun pinnat painaa yhteen ja odottelee puolisen minuuttia. Painelu kannattaa aloittaa kuvan keskeltä ja edetä säteittäin keskeltä kohti reunoja suuntautuvin vedoin pikkuhiljaa koko kuvan ympäri. Painelun voi tehdä joko pehmeällä kankaalla (vaikkapa tukevaksi mytyksi rypistettynä) tai puhtaalla kämmensyrjällä. Suuret kuvat ovat yleensä sen verran mattapintaisia, ettei sormenjäljet ja muu moska tarraa heti kiinni, joten kuvia kehtaa hipelöidä paljainkin sormin.

Liimaus oli kokonaisuudessaan huomattavasti helpompi prosessi, kuin alunperin luulin. Valokuvapaperi on sen verran tukevaa, ettei mitään koulukirjoja muovittaneille tutuksi tulleita pieniä ilmakuplia tai teräviä taitoksia pääse liimatessa syntymään. Loivat kuprut on helppo silittää pois ja kun sen tekee tarpeeksi hitaasti, ehtii liima tarrata kunnolla ja kupru häviää - ontuvaa kielikuvaa käyttääkseni - sen siliän tien. Kuvan pinnan sileydelle asettaa rajoitukset oikeastaan vain taustalevyn pinnan suoruus. Huomasin tämän liimatessani kuvaa IKEAn kehyksen kovalevytaustaan: kovalevyssä oli matala paljain silmin näkymätön painauma, joka kuitenkin erottuu nyt valokuvan tummasta pinnasta. Jatkossa aionkin liimata kuvia pelkälle kapalevylle, joka on astetta tasaisempaa tavaraa. Saa nähdä saanko liimattua kuvan niin siististi reilun kokoiselle levylle, ettei kokonaisuus vaadi kehyksissä ollenkaan paspartuuria!

Kaiken tämän jälkeen mieleen jää vain yksi kysymys: miksen tehnyt tätä jo aiemmin?

17.7.2008, 21:35
Kokeilin tuota kehystystä ilman paspartuuria ja oikein siistihän lopputuloksesta tuli! Tai siis olisi tullut, jos... Kehys- ja Taidekulmasta ostamani kapalevy oli hieman naarmuinen ja kolhuinen toiselta puolelta, kääntöpuolen ollessa virheetön. Tarkistin moneen kertaan, että kumpi nyt olikaan leikkaamastani palasta se parempi puoli - ja tein merkinnät sekä pohjustuksen sille naarmuiselle puolelle. Fail. :) Noh, onneksi tämä nyt käyttämäni levyn puolisko oli se siistimpi pää, joten kuvan 10-15cm leveässä valkoisessa "paspartuurissa" (eli kuvan alta näkyvässä kapalevyssä) on vain yksi näkyvä naarmu. Paspartuuri pitää myös tähän siis hommata, sittenkin. Mutta kokeilu onnistui siinä mielessä täydellisesti, että nyt tiedän kapalle pohjustuksen olen riittävän siisti tapa ilman paspista taikka kehyksen lasia kehystämiseen. Vaikka näyttelykuviksi! Pitänee käydä kysymässä paikallisesta alumiinilafkasta, josko heiltä löytyisi näppärästi ja edullisesti kehyslistaksi sopivaa profiilia ja kokoamiseen tarvittavia kulmapaloja.

30.7.2008, 21:35
Turun Värin henkilökunta oli palannut hyvin ansaitulta lomaltaan (josta ei nettisivulla mainittu mitään, todettiin vain puljun olevan kiinni kesälauantaisin) hinnastojen ääreen, joten sain sieltäkin hieman hintatietoa. Viiden millin tavallinen kapalevy koossa 70x100cm maksaa pöyristyttävät 20 euroa, joten Kehys- ja Taidekulma pysyy reilulla marginaalilla Turun edullisimpana kapakauppana. Muitakin kokoja ja laatuja saa Turun Väriin tilauksesta - mutta vain täysissä laatikoissa! Ehm, ja minä kun ajattelin yhden kivijalkakauppojen vahvoista puolista olevan juuri se, että tavaraa voidaan myydä myös pienemmissä erissä ilman, että kuluttajan tarvitsee maksaa hirvittäviä rahteja kokonaan itse. Mutta joo-op, aivan 24kpl erää en mitään levyä ole tähän hätään tarvitsemassa, joten teen hankintani jostakin muualta. Ja jos tarvitsisinkin kokonaisen laatikon, kannattaisi se tilata suoraan esimerkiksi Dekolevystä kotiin; Turun Väristä sanottiin rahteja tulevan levyjen hinnan päälle vielä yli 30 euroa laatikolta.

Tuska 2008 kuvat

Kuvat paketissa ja linjoilla, olkaatten hyvät!

Yleisökuvat

Hiihtäjää jos jonkinmoista, juhlafiilis kaikilla sama. Jos löydät oman taikka tutun naaman, hihkaise minulle niin saat kuvasi haltuun.

RuisRock-kuvia odotellessa

RuisRock on onnellisesti takana päin ja kaikki sujui suunnitelmien mukaan. Kuvasin bändejä Imperiumi.net:ille, joten kuvasato painottuu lähinnä raskaamman tarjonnan suuntaan. Kuvia ei olla tällä sivustolla näkemässä aivan hetkeen, koska Imperiumi haluaa ymmärrettävistä syistä julkaista vain ennennäkemätöntä materiaalia. Jahka Imperiumi saa festariraporttinsa ilmoille, pöllähtää kuvat (osaksi samat kuin Impessä, osaksi erit) myös tänne näkösälle. Tähän kulunee parisen viikkoa, saa nyt nähdä.

RuisRockissa oli kuvaamisen(kin) kannalta hieman suuremmat puitteet, kuin edellisviikonlopun Tuskassa. Lavat olivat kauempana toisistaan, korkeampia ja tilaa kuvata enemmän. Erityisesti lavan korkeus osoittautui suureksi ongelmaksi; melko lähellä olleet mellakka-aidat eivät antaneet juurikaan tilaa pakittaa poispäin, joten lavan reunan yli näkyi suurimman osaa keikoista vain ihmisten yläkroppia. Löysinkin itseni usein yleisön seasta kameroineni, vaikka lavan ja aidankin välistä olisi vielä saanut kuvata biisin taikka kaksi. Ainoastaan Telttalava oli riittävän matala järkevässä asennossa kuvaamiseen, kamera lavan reunaa vasten.

Juhlan musiikkitarjonta jakautui jälleen kerran melko laajalle alalle, kattaen musiikkityylit rennosta runtuun. Bändien puolesta sunnuntai oli minulle se mieluisin päivä sekä kuvata että kuunnella. Bullet for My Valentine ja Raappana vetivät rautaiset setit ja kummastakin irtosi myös melko hyvää kuvaa. Raappana tosin piti kuvaajia (tai ainakin minua) jännityksessä starbailemalla lavan takana kolme ensimmäistä biisiä, ilmestyen laulamaan vasta neljännen vedon. Onneksi lavajärkkärit joustivat tässä kohtaa "kolmen biisin säännöstä" sen verran, että myös herra Raappanaa itseään sai räimiä lavan edestä yhden veisun verran. Visuaalisessa mielessä päivän yllättäjiin lukeutui Apocalyptica, jonka show tarjosi mainiot puitteet tavallisuudesta poikkeavien kuvien tallentamiseen.

Festarin yksi koomisimmista bändeistä (hulluudessaan käsittämättömän Hanoi Rocksin lisäksi, siis) oli Life of Agony "Scream for me Helsinki!" -spiikkeineen. Solisti tosin murskasi melko lahjakkaasti tunnelman jo ennen keikkan alkamista sanomalla screeniltä nähdyssä haastattelussa, ettei ole nähnyt muita bändin poikia puoleen vuoteen ja että "kai se keikka siitä jotenkin menee". Ammattimaiset otteet, jepjep.

Ruissi oli toinen kahdella rungolla kuvaamani festari. Kahden rungon kaulassa roikuttamisen vaiva kumoutuu helposti lisääntyneellä käyttömukavuudella enkä voi kuin ihmetellä, miksen ole äkännyt ostaa toista runkoa jo aikoja sitten! Toisessa rungossa (40D + kahva) minulla oli jatkuvasti tele, toisessa (350D) laajis. Esimerkiksi yleisön seassa kulkiessa telellä pystyi napsimaan poimintoja juhlakansasta vaihtaen parissa sekunnissa laajikseen "ota musta kuva!"-ihmisten tallentamiseksi. Ei objektiivien kanssa häsläämistä, ei vaihtamisen vaivaa, ei sopimattomasta polttovälistä johtuvia menetettyjä kuvia. Sen verran vielä vastaisuudessa pitäisi ehkä jaksaa, että pitäisi laajisrungossa salaman kiinni. Moni kuva meni kovassa auringonpaisteessa ruvelle fillivalon puuttuessa. Noh, ehkä joskus jaksan.

Huumakuva.net tarjoilee jo nyt kattavan setin live- sekä yleisökuvaa. Allekirjoittaneen laaja bändikuvaläjä ilmaantuu tosiaan linjoille vasta hamassa tulevaisuudessa, mutta yleisökuvia yritän saada näkösälle heti kun olen saanu Tuskan naamagallerian pois alta. Katselemisiin.

Tuska 2008

Kesän (minulle) ensimmäinen festari - Tuska Open Air - oli ja meni männäviikonloppuna. Sää suosi keskimäärin hyvin juhlakansaa ja populaa oli kuten pipoa. Kuvasin tänävuonna bändejä todella säästeliäästi keskittyen lähinnä yleisön tallentamiseen. Mitään hillittömän ratkiriemukasta ei tosin tällä kertaa tullut vastaan ja parhaat ruudut päätyvät arkistoon odottamaan julkaisuaan osana suurempaa kokonaisuutta, joten yleisögalleriasta tulee aika perussettiä. Eipä sikäli, kyllähän Tuskassa on "normaalistikin" melkoisesti muista festareista poikkeavan näköistä kansaa, joten eiköhän katsottavaa riitä joka tapauksessa! Koitan päästä kuvien kimppuun mahdollisimman nopeasti, jotta onnistuisin seläyttämään ainakin osan tuosta rajattomasta pinosta ennen RuisRockia. Odotusaikana akuutin kuvanälän tyydyttää paremmin kuin hyvin Huumakuva.net:in Tuska-galleria.

Kuvaajia oli melkomoisesti vähemmän, kuin viimevuonna; photopassien rajoittaminen rankalla kädellä tuotti selvästikin hedelmää. Tosin aivan aukoton ei valinta/seulonta/seuranta nytkään ollut, sillä photopitissä näkyi useita taskukameroita kovasta "ei pokkareita photopittiin!"-uhkailusta huolimatta. Erityisesti päälavan edessä oli jälleen kerran tunkua, mutta tällä kertaa sentään kaikki kuvaajat mahtuivat siihen samalla kertaa... Sivulavoilla tilaa oli enemmän (eli kuvaajia vähemmän) ja niinpä kuvaamiseenkin pystyi keskittymään hieman paremmin. Päälavaa vaivasi tavalliseen ulkofestarityyliin myös suora auringonpaiste, joka tappoi tehokkaasti valoista terävimmän särmän. Kokonaisuudessaan Tuskan järjestelyt sujuivat jokatapauksessa jälleen varsin mallikkaasti, eikä moitteelle löydy taaskaan sijaa.

Festarin ainoa varsinainen takaisku koettiin sunnuntaina heti aamupäivästä, kun Korpiklaani joutui perumaan vetonsa logistisiin häiriöihin vedoten. Ulkomaanelävä Job For a Cowboy meinasi kohdata saman kohtalon solistin kurkkuinfektion seurauksena, mutta pojat vetivät rohkeasti settinsä vailla solistia, eli instrumentaalina! Bändi pisti parastaa ja yleisö mylvi. Oli siinä todellista rockjuhlan tuntua! Minulle kyseinen viihdeorkesteri oli täysin uusi tuttavuus, mutta keikka antoi mainion syyn tutustua heihin vastaisuudessa lähemmin.

Lisää festaria

Juuri saamani tiedon mukaan olen pöllähtämässä myös Ankkarockiin. Ja myöskin kesäfestareihin liittyen mainittakoon, että päädyin pitkän pohdinnan ja puntaroinnin jälkeen ostamaan 70-200/2.8L IS:n, käytettynä. Toivottavasti laite palvelee hyvin kesäjuhlissa sekä niiden jälkeen. Olettaisin että putkesta on iloa myös muotokuvauksessa, etenkin vakaajansa ansiosta. 100-millin putkella on usein tullu vastaan tilanteita, jolloin ISO-arvoa on aivan pakko nostaa jopa keskellä päivää kuvatessa; valo ei yksinkertaisesti riitä varmasti tärähtämättömän kuvan ottamiseen matalimmalla ISOlla. Joskus tulevaisuudessa kun käsiin vaihtuu croppikennoisen rungon sijaan FF-verme, muuttuu 70-200 -polttoväli entistyä hyödyllisemmäksi muotokuvauksessa. Otanhan nytkin reilulla marginaalilla suurimman osan kuvista 50mm:n obiskalla, joka croppirungossa vastaa kuvakulmaltaan suurin piirtein 80-millistä lasia "oikeassa" kamerassa.

Maailman ihanin tyttö

Pyörähdin eilen kreivin aikaan (eli näyttelyn viimeisenä päivänä) katsastamassa Wäinö Aaltosen museossa Miina Aaltosen 'Maailman ihanin tyttö'-valokuvanäyttelyn. Näyttelyn kuvat tarjosivat välähdyksiä lastenkodissa varttuneiden tyttöjen sisimpiin fantasiamaisen kuvakerronan kautta. Suomeksi sanottuna Miina on kuvannut vuosikymmenen ajan lastenkodin kymmentä tyttöä mitä epätodellisimman näköisissä miljöissä, tallentaen heidän henkisen sekä fyysisen kasvun filmilleen. Kuvat olivat pääsääntöisesti muotokuvia, vaikka oli joukkoon eksynyt muutama lähes puhdas maisemakuvakin (joista toki löytyi se tyttökin jostain nurkasta).

Jo heti ensimmäisistä kuvista lähtien katseluelämystä dominoi ja torpedoi eräs häiritsevä tekijä: kiiltävät lasit kuvien päällä yhdistettynä valokuvanäyttelylle täysin sopimattomaan valaistukseen. Niinpä näyttelyn kierrettyään oli nähnyt noin 90 omakuvaansa. Muutamia kuvia oli täysin mahdoton nähdä kokonaisuudessaan ilman, että jotakin kuvan osaa olisi peittänyt kaiken alleen kätkevä noin neljänneskuvan kokoinen heijastus. Hyh. Kuvat sinälläänkin olivat teknisesti lievä pettymys; Alec Sothin hämmästyttävän yksityiskohtaiset luonto-/tuotekuvat ovat selvästikin pilanneet minut. :) Kokonaisuudessaan Aaltosen näyttely oli kuitenkin varsin katsottava elämys, muutamien yksittäisten kuvien ollen jopa hätkähdyttävän vaikuttavia. Ja tämä siis sanottuna kuvista kuvina - niiden taustalla oleviin tarinoihin en ota nyt sen enempää kantaa.

Aaltosen tähän projektiin kuvatuista otoksista on ollut jo pidemmän aikaa tarkoitus julkaista kirja, joka ei vielä puolen vuoden tempoilunkaan jälkeen näytä olevan valmiina. Tilasin kirjan kun näin siitä ensimmäiset "julkaistaan marraskuussa 2007"-mainokset, jonka jälkeen olen saanut useita sähköposteja julkaisun viivästymisestä milloin mistäkin syystä. Tällä hetkellä status näyttää olevan "kesällä 2008", joten odotus jatkuu...

Kesän festarikuviot ovat selkeytymään päin

Sieltä se kesä vaan tulla tupsahti ja niin myös festarit. Näillä näkymin olen integroitumassa kameroineni sekä Tuskan että RuisRockin ihmismassaan. Tuskassa olen tähtäilemässä pääasiassa festivaalivieraita toivomuksenani saada talteen ikimuistoisia hetkiä ja mieleenpainuvia persoonia. RuisRockissa puolestaan homma on sikäli perinteisempi, että kuvaan etupäässä bändejä. En toki tohdi varmasti sielläkään päästää silmään pistäviä yleisön edustajia ohitseni ilman sulkimen rapsahdusta; ruissista kun on perinteisesti löytynyt kesäihmistä aivan laidasta laitaan.

Festareita ajatellen kalustoni kaipaisi kipeästi päivitystä. Isoilla lavoilla kun ei pärjää samalla lasitavaralla, kuin pienillä klubeilla. Valovoima ei ole aivan yhtä kriittinen ominaisuus keskellä päivää auringonpaisteessa, mutta etenkin RuisRockin viimeiset artistit soittavat jo käytännössä ilman "ulkopuolista valaistusta", eli aurinkoa. Tällä hetkellä kiikarissa on kolme putkea: Canonin 70-200/4L & 70-200/2.8L ja Sigman 70-200/2.8, näistä kaksi ensimmäistä vakaajalla, Sigma ilman. 4L:n ehdottomasti suurin etu loistavan kuvanlaadun lisäksi on todella näppärä koko; molemmat 2.8-valovoiman lasit ovat fysiikan asettamien rajoitusten johdosta aika mittavia sinkoja - etenkin Canon. Sigman merkittävin ja oikeastaan ainut miinus on vakaajan puute. Kikkailut vakaajattomalla ja pimeällä telellä joskus kuvausharrastuksen alkumetreillä juurruttivat takaraivooni ikuisen inhon vakaajattomia telejä kohtaan. Noh, saa nyt nähdä mihin suuntaan vaaka kellahtaa, kun käyn (taas) testailemassa tuubeja nokakkain. Oli miten oli, ennen kuun loppua pitäisi jokin edellisistä olla hyppysissä.

Mikäli bongaatte minut kesän kinkereillä, nykikää ihmeessä hihasta!

Keväällä kaikki lisääntyy

Äkillinen kevään tulo toi mukanaan katupölyn lisäksi ulkokuvausten määrän räjähdysmäisen kasvun. Viimeisten viikkojen aikana olen saanut heilua kameran kanssa kuten heikkopää milloin missäkin, Suomenlinnasta keskelle metsää ja kartanon kulmilta raunioille. Noh, tämähän on tottakai pelkästään positiivinen juttu ja koko talven studiokuvailujen jälkeen erittäin virkistävää vaihtelua.

Runsaasta ulkona kuvaamisesta riippumatta yksi ehkä kevään mielenkiintoisimmista kuvauksista oli Elinan lopputyöpukuluomuksen ikuistaminen paikallisen voimalaitoksen uumenissa. Nostan jälleen kerran hattua mallille/puvustajalle/kauneuden eteen kärsijälle! Jo pelkästään mittaamattoman arvokkaan ja loputtomia työtunteja syöneen vaateluomuksen roudaaminen hiilipölyn peittämään voimalaan vaati melkomoisesti kanttia. Varsinkin kun vaate oli vasta menossa arvosteltavaksi eikä moiselle releelle tohdi edes mainita sanaa "vesipesu"... Kuvat onnistuivat todella hyvin, vaikkakin etenkin laajemmat otokset suorastaan kuivuvat kokoon pienessä nettikoossa; yksityiskohdat syövät toisensa. Isona kuvana tai peräti julisteena näitä pitäisi ihmetellä, ei postikorttina pikkuruudulta. Kuvien valaisuun on käytetty kahta studiosalamaa - toinen ladonovilla rajattuna, toinen noin metrin softboxin läpi ammuttuna - sekä apuvalona pahimpia taustan varjoja avaamassa Sigman 500 DG Super -pikkusalamaa.

Toinen ällistyksen aihe oli taannoiset kuvaukset keskellä metsää vanhojen louhosten lomassa Helmin kanssa. Ei siinä vielä mitään että hän poseerasi keskellä metsää vanhojentanssipuvussaan, mutta myös kieritteli pitkin mättäitä ja kallioita samoissa releissä, avojaloin! Eipä voi taaskaan muuta kuin ihmetellä ja kiittää innostuneisuudesta, kuvaaminen noin hommalle omistautuvan henkilön kanssa on suorastaan juhlaa! Kuvat.

Ensikokemuksia 40D:stä

Rajalan hulvattoman hinnanalennuksen (959e - 150e cashback, eli 809e) saattelemana päätin vaihtaa runkoa. Vanha Canon 30D siirtyi kaverille kaverihintaan ja itse koppasin kymppiä suuremman rungon hyppysiin. Suurin vaihtoon sälyyttänyt 40D:n ominaisuus on aikaisempaa kehittyneempi autofokus. 40D:ssä kaikki kahdeksan keskipistettä ympäröivää tarkennuspistettä ovat niin sanottuja ristikkäissensoreita - eli sellaisia joita 30D:n pisteistä on vain keskimmäinen. Keskellä nököttävä tarkennussilmä on puolestaan "tuplaristikkäinen", eli kyseinen sensori havainnoi pysty- ja vaakasuuntaisten kontrastierojen lisäksi myös 45:n asteen kulmassa edellisiin nähden olevia muutoksia. Canonin kauniiden sanojen mukaan 40D:n reunapisteiden pitäisi olla yhtä tarkkoja kuin vaikkapa 30D:n keskimmäisen, keskipisteen yltäessä vielä tästä 30% tarkempaan toimintaan.n tasol

Tulikasteensa runko sai Teräsbetonin keikalla 28.3. Jo ensikokeiluista lähtien oli melko selvää, että tällä rungolla tarkennus hämärässä liikkuvaan maaliin on yhtä juhlaa tarkennuspisteestä riippumatta. Aivan varauksetonta ihailua reunapisteet eivät kuitenkaan ainakaan vielä osakseen saa, pientä haparointia toiminnassa oli havaittavissa. Mutta tämä saattaa johtua siitäkin, että vertailukohtana on vain tuo entistä merkittävästi toimivampi keskimmäinen piste. Oli miten oli, 40D tukee erinomaisesti suosimaani kuvaustapaa rajata ruudut mahdollisimman valmiiksi - ja tiukasti - jo kuvaustilanteessa. 30D:llä oli pakko käyttää keskimmäistä tarkennuspistettä, jolloin kuvien rajaukset olivat välillä aivan mitä sattuu (ja useasti kaikki tarpeellinen ei edes mahtunut ruutuun epäsopivan rajauksen vuoksi).

40D:n uusiin ominaisuuksiin kuuluu myös järkkärimaailmassa melko tuore uutuus LiveView, eli takaseinän näytön käyttömahdollisuus kuvan rajaamiseen. LiveView:tä käytettäessä peili nousee ylös, suljin avautuu ja kennolta luettava kuva välitetään LCD-näytölle. Koska peili on ylhäällä, tarkennussensorit eivät toimi (valo ohjataan peilikammion pohjassa sijaitsevaan tarkennussensoriin pääpeilin takana sijaitsevaa pikkupeiliä käyttämällä), eli kamera ei LCD-näytöltä tähtäillessä osaa automaattitarkentaa. Ongelma on ratkaistu siten, että tarkennusta tarvittaessa peili lasketaan väliaikaisesti alas (jolloin näyttö pimenee) ja tarkennus suoritetaan normaalisti. Homma toimii periaatteessa mallikkaasti, mutta käytännössä käsivaralta kuvatessa tilanne ei ole aivan yhtä ruusuinen. Kun kuva pimenee, ei kameran suuntauksesta ja näin tarkennuskohdasta ole enää täyttä varmuutta. Mikäli kamerasta on kytketty äänet pois (kuten yleisen käyttömukavuuden ja käyttäjän mielenterveyden kannalta järkevää onkin), ei runko anna minkäänlaista merkkiä siitä, että tarkennus on saavutettu. Näin siis ainakin silloin, kun tarkennus ja laukaisu ovat eriytetty eri nappeihin. Keikakuvauksessa koin parhaaksi ratkaisuksi tarkentaa normaalisti etsimen läpi katsoen ja pelkästään rajata LCD-näytöltä esimerkiksi suorilta käsin yleisön päiden yli. Tai alhaisen lakikorkeuteni huomioon ottaen: pidempien kanssakatsojien päiden lomitse.

40D:n myötä myös kennonpuhdistus löysi tiensä Canonin kymppisarjaan. Kenno puhsitetaan alipäästösuodatinta värisyttämällä aina virtojen kytkemisen ja katkaisemisen yhteydessä. Operaatio kestää muutaman sekunnin ja sen voi myös katkaista kesken kaiken käynnistyksen yhteydessä. Pöly ei ollut 30D:nkään kanssa minulle mikään ylitsepääsemätön ongelma, vaikka vaihtelen tiuhaan objektiivia pölyisissä klubiolosuhteissa, joten en koe saavani automaattisesta kennonpuhdistuksesta kovinkaan suurta hyötyä. Varsinkana, kun se ei kuulopuheiden mukaan ole lähellekään täydellinen, vaan ryönää kertyy kennolle ravisteluista huolimatta. Palaan asiaan, jahka olen ehtinyt haalimaan pölyä useamman keikan ajan ja todennut roskien määrän studiokuvauksissa.

Rungon kolme täysin kustomoitavaa muistipaikkaa on äkkiseltään varsin näppärän tuntuinen lisäominaisuus. Kuvausmoodivalintakiekon toisessa ääripäässä on kolme erillistä napsua, joihin kuhunkin saa talteen kaikki kameran asetukset, valotusaikaa ja valkotasapainoa myöden. Kun siis tallennan vaikkapa muistipaikkaan C1 asetukset "ISO 1600, f/2.0, servo, tungsten WB", on kamera keikkakuvausvalmiudessa pelkkää säätöpyörää kiepsauttamalla. Vastaavasti siirtyminen "keikkakuvaustilasta" "studiokuvaustilaan" onnistuu yhdellä niksauksella, jolloin ISO arvo tippuu sataan, valotusaika määräytyy 1/125:een, aukko pienenee kasiin ja valkotasapaino vaihtuu salamavaloon. Myös kuvausmoodi (aukko-/aikavalinta, manuaali, ...) tallentuu, joten studiotilassa runko on automaattisesti täysmanuaalilla, keikkomoodissa aukon esivalinnalla. Näppärän kuuloinen ominaisuus, MUTTA! Kun kamerasta sammuttaa virrat tai kun se menee riittävän pitkän koskemattomuuden jälkeen uinumaan, haetaan kaikki asetukset aina herätyksen yhteydessä muistipaikasta. Käytännössä siis jos keikalla huomaankin valoa olevan kuten caribialla ja ruuvaan asetuksista ISOa sekä aukkoa pienemmälle, palaavat ne salakavalasti takaisin edellä mainittuihin lähtöarvoihin (ISO 1600, f/2.0), jos erehdyn jättämään kameran liian pitkäksi hetkeksi rauhaan. Tottumiskysymys ja ratkeaa pidentämällä uinahtamisaikaa, mutta hämärä sekä häiritsevä ominaisuus kuitenkin.

Studiokuvauksissa huomasin pari puutetta lisää, joista kumpikin liittyy näyttöön (edellä mainittu muistipaikkoihin tukeutuva dementian yhä pätiessä). Näytön valkotasapaino on lievästi siniseen kallellaan ja erityisesti punaisen värin esittämisessä on huomattavia ongelmia. Vaikka muu kuva näkyy aivan mallikkaasti, voivat kuvan punaiset kohdat olla täydellistä pikselimössä. Rungon uusin firmware 1.0.8 kuulemma korjaa tämän(kin) vian, palaan asiaan kun olen saanut vehkeeni päivitettyä.

Peilin liikutus tapahtuu tässä mallissa kumpaankin suuntaan moottorivetoisesti (ennen peili säksähti toiseen suuntaan jousen avulla), jonka seurauksena peili liikkuu entistä nopeammin ja äänettömämmin ja kamera tuntuu vikkelämmältä. LiveView:tä käytettäessä ja ilman AF:ää kuvaa otettaessa liikkuu pelkkä suljin, jolloin laukaisuääni on vielä entistäkin huomaamattomampi. Ei tämä mikään pokkari tosin ääneltään ole, mutta ero esimerkiksi 30D:hen on merkittävä. Palaan asiaan taas myöhemmin, kun minulla on enemmän kokemusta rungosta. Pääosin voin jo nyt sanoa olevani enemmän kuin tyytyväinen hankintaani.

Uutta leiskaa ja studiokuvailua

Blogi onkin ollut pitkän aikaa hiljainen. Ehkä suurimmaksi osaksi siitä syystä, että mitään merkittävää ei ole tapahtunut eikä maailmakaan ole kohdellut kaltoin. Hermolomalla sitä ei kuitenkaan olla oltu, vaan kuvattu tasaiseen tahtiin. Näin talven viimassa ulkokuvia ei ole syksyn jälkeen tullut yhtään ainoaa kappaletta, studiokuvia sen sijaan sitäkin enemmän. Kevät jatkuu pitkälti samoissa merkeissä, eli studion nurkassa räpsien.

Keikkakuvausrintamalla on ollut muista kiireistä johtuen hieman tavallista hiljaisempaa, mutta aivan laakereilla ei silläkään saralla olla lepäilty. Viime viikonloppuna kävin kuvaamassa Finnish Metal Expo:ssa ja sainkin mukavasti tallennettua kaikki tapahtuman päälavalla esiintyneet bändit. Yleisökuvaa ei tullut kesäfestareista tuttua määrään, vaan aivan muutamia irtonaisia ruutuja. Heitänkin ne todennäköisesti bändigallerioiden sekaan, enkä lähde luomaan erillistä yleisögalleriaa. Kesällä sitten taas sitä tyyliä.

Olen jonkin aikaa kyhännyt (sanan varsinaisessa merkityksessä) uutta leiskaa tälle sivulle. Mitään radikaalia ei ole tapahtumassa, mutta pientä uudistusta kuitenkin. Frameihin pohjautuva rakenne puretaan ja valikko pultataan kiinteästi osaksi sivua css:llä. Huonona puolena muutoksesta seuraa se, että valikko scrollautuu piiloon pitkiä sivuja lukiessa, mutta ylläpidon kannalta hyötynä sivuston rakenne selkeytyy. Esimakua uudesta layoutista näet tästä.

Tunnelmasta toiseen

Turun Klubi laajeni männäviikolla kolmikerroksiseksi yökerhoksi tuplaten asiakaskapasiteettinsa. Avajaisia juhlittiin keskiviikkona 5.12. ja olin paikalla napsimassa muutamat kuvat & ihmettelemässä uusia uljaita tiloja. Laajennus ei koskenut vain tiloja, vaan samalla Klubin aukioloajat lävähtivät uusiin sfääreihin; ovesta pääsee sisään nykyisellään jo kello kuudelta ja ulos viimeistään neljältä aamuyöstä. Joka päivä! Vielä tosin on kokematta tuo Klubin uusi kahvila-aspekti, mutta eiköhän sinne joku ilta tästä tule heti kuuden jälistäkin mentyä. Avajaisissa tarjoiltiin kuvuntäytteen lisäksi myös livemusiikkia. Minä tosin ehdin kuvata bändeistä harmikseni vain Reginan.

Klubilta suunnistin läheiseen ravintola Monkkiin, ihmettelemään Tommi Mujusen ja Sami Hedbergin edesottamuksia. Ja riittihän sitä naurua.

Heti avajaisia seuranneena päivänä, torstaina, Klubin valloittivat lökäpöksyt ja pipopäät, kun Elastinen hytkyi levymusiikin tahtiin Liven (entisen Klubin esiintymishallin nykyinen nimi) orsilla. Vaikka en ole millään muotoa Elastisen edustaman musiikkityylin fani, ei showta voinut olla katselematta hymyssä suin. Se näissä hiphop/reggae/mitälie -akteissa on viihdytävää, että lavalla olijoilla on niin julmetun hyvä fiilis! Meininki on rentoa, musiikki soljuu omalla painollaan ja välispiikit pulpahtelevat luonnollisen tuttavallisesti ilmoille. Toista se on hevipiireissä, kun isot karvaiset miehet jurnuttavat kitaroitaan hikinen niska irveessä ja välispiikitkin vain syljeksitään yleisöön. Noh, onhan siinä omanlaisensa viehätys, mutta varmasti meno ei tunnu yhtä mukaansatempaavalta sivustakatsojan eli ei-fanin silmin koettuna.

Murinasta ja agressiosta puheenollen, Elastisen vanavedessä perjantaina lavan otti haltuun perinteikäs Dimebag Beyond Forever -bändi. Vaihtuva kokoonpano veivasi tunnetun artistin kappaleita murhaavan tarkasti ja oikein pitkän kaavan mukaan. Yleisö olisi voinut olla hieman monilukuisempi, mutta ei kyllä yhtään vähemmän intensiivinen! Kuvia tapahtumasta seuraa jäljempänä.

Ensivaikutelmaltaan uusi Klubi tuntuu jokseenkin toimivalta. Aika vasta näyttää, miten uusia tiloja päästään hyödyntämään täysipainoisesti ja kuinka Turun tunnetusti nuiva liveyleisö ottaa uuden paikan omakseen. Toivomme parasta ja seuraamme tilannetta Kolostamme.